lauantai 3. kesäkuuta 2017

Millaista päiväkodin kevätjuhlassa oikeasti on

Heti alkuun pahoittelen ja pyydän puolestani anteeksi. Olen kirjoittanut tämän tekstin matalalla verensokerilla, mikä tapauksessani tarkoittaa ala-arvoista käytöstä, impulssikontrollin puutetta ja huonoa huumorintajua. 




Oli taas aika käydä päiväkodin kevätjuhlassa. Neljä astetta lämmintä eikä puissa vielä hiirenkorvia. Oma poika on ollut melkein viikon kuumeessa, mutta juhlaan hän juuri ja juuri pääsi, oikein innokkaana. Hieno esitys varmaan tulossa. 

Juhla alkoi perinteisesti sillä, että ensimmäinen lapsi aloittaa itkun. Sitten lauletaan ensimmäinen laulu, josta sekoittuu pari säkeistöä, mutta eipä se haittaa. En todellakaan tarkoita arvostella nyt kenenkään lapsia. Oma lapseni seisoi oman lauluesityksensä ajan suu kiinni, silmiään pyöritellen. Esityksen jälkeen hän päästi syvän huokauksen. Onhan se nyt rankkaa seistä reilu minuutti aloillaan. 

Sitten ovatkin vuorossa pienet sammakot, jotka laulavat kilpaa yltyvän itkijäkuoron kanssa. Kun yksi itkee, muut lähtevät mielellään mukaan. Kovin eivät ole lystikkäitä nämä sammakot, kaikilla on suu tiukassa viivassa. Sama on pienillä porsahilla, joiden myös pitäisi olla lystikkäitä. Yhtä sikaa itkettää. Ei kuitenkaan yhtä kovasti kuin suoraan takanani istuvaa taaperoa, jonka kiljunnassa on komea vibra. 

Seuraavaksi lauletaan "oman kullan kainalossa on niin lysti olla", paitsi yhdellä ei ole, taas nimittäin itkettää. Hoitajat tanssivat ja lapset seisovat tönkköinä. Välillä joku tuleva standupkoomikko pistää kunnolla tanssiksi, mutta osa kaivelee nenäänsä ja katselee jumppatossujen varpaita. 

Noin tunnin mittaisesta juhlan aikana näen omaa lastani sen reilun minuutin ajan, kun hän seisoo suu kiinni lavalla. Loput ajasta katselen tuntemattomia lapsia. Ja kuuntelen tuntemattomien lasten itkua. Niin että melkein olisin keksinyt tälle ajalle muutakin tekemistä. 

Täytyy muuten sanoa, että ei tämä ensimmäinen kerta ole tämän nimenomaisen jälkikasvuni kohdalla, kun hän esiintyy suu kiinni. Aikoinaan hänkin oli esittämässä lystikästä pupujussikkaa, noin vuoden vanhana. Koska hän ei osannut tuolloin vielä puhua, ei laulamisestakaan tullut mitään. Oikeassa kohdassa hän osasi kuitenkin tehdä rytmikapuloista pitkät korvat, ja oli selkeästi tyytyväinen onnistumiseensa. 

Näin sitä saadaan tärkeitä taitoja kartutettua: esiintymiskokemusta, rohkeutta, uskaltamista. Tämän takia jaksan sen itkukonsertin läpi, mitä päiväkodin kevätjuhlaksikin kutsutaan. 

(Niin ja vitsi että ovat hellyyttäviä nämä pienet. Kaikki saavat mahtavat aplodit, kyllä pelkkä lavalle astuminen on sen arvoista.)



ps. Tässä postauksessa on kuvituksena poikani kuvataidetöitä (selvä Picasso!), sillä juhlassa keskityin ohjelmasta nauttimiseen, enkä kuvannut lainkaan. (Sitä paitsi vaikka nappipaita olikin napitettu oikein, hiuksiin lipsahti liikaa hiusvahaa..) 

2 kommenttia:

  1. Ihanasti kerrottu! ❤ Minä niin tahtoisin päiväkotiin töihin. (Siis oikeasti. Se on asia jota kohti suunnistan.) Omien lasten päikkäristä on jo pitkä aika, mutta muistan kyllä millaista oli noissa juhlissa. Niistä omista nenää kasvavista naperoista oli niin liikuttuneen ylpeä!!

    Hyvää kesää, toivotaan että lämpö jossain kohtaa päättää saavuttaa myös tämän maan...!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heli! Itse työskentelen koulussa, ja kaikista mieluiten haluaisin opettaa alkuopetuksessa. Onhan siinä sellainen fiilis, kuin päivästä toiseen pitäisi lasten synttäreitä, mutta on se vaan niin kivaa! Niin että ymmärrän haaveesi!

      Nyt on jo alkanut aurinko paistamaan, niin eiköhän se kesäkin kunnolla ala jossain vaiheessa!

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina! Kiitos!